Helle

Kuuma.

En ole koskaan kestänyt kuumuutta kauhean hyvin, ominaisuus jonka olen perinyt äitini puolelta sukua. Henkeä ahdistaa ja pää muuttuu synkän tahmeaksi.

Kuuma.

Kaadoin hätäratkaisuna vuohille päiväruuaksi mojovan koivun. Tämän operaation jälkeen olin litimärkä hiestä. Kirjaimellisesti. Housut ja paita ovat nyt kuivumassa tuolin selällä. Aamulla niitin viherruokaa elikoille, kuumuus ja paarmat tekivät minusta erityisen äksyn veijarin pitkäksi aikaa.

Kuuma.

Sisällä saa oltua, kun avaa ikkunoita ja nauttii läpivedosta. Ja juo runsaasti kylmiä juomia. Pelaamiseen ei oikein tahdo jaksaa keskittyä, mitä vyt joitakin LOTROn simppeleitä keräilyjuttuja tulee tehtyä vasemmalla kädellä (hehheh). Ja tietysti käytyä läpi tiukaupalla simppeleitä selainpelejä.

KUUMA!

Lämmittäisköhän saunan?

Punk ja sen ydin

Tätä on tullut kuunneltua viime päivinä useasti: http://www.youtube.com/watch?v=dGlZyLsogwU

Tiukinta punkkia vuosiin. Säälipisteitä ei tipu, noin niinkuin tiedoksi.

Tänään ei pitänyt

Tänään kävin sitten kumminkin kaupungilla, vaikka alunperin ei pitänyt. Mutta kun muuten olin nukahtaa kaiken tekemäni ääreen. Piti suorittaa irtiotto.

Tänään myös jahtasin vuohia takaisin aitaukseen, vaikka alunperin ei pitänyt. Ei pitänyt, koska eilen paikkailin aidan ihan maailmanhyvin! Vaan vuohet eivät ole Hermannipellen edesottamuksia seurailleet, ovatpa vain omapäistä ja sinnikästä väkeä. Vaan niin olen minäkin aina silloin tällöin. Lähinnä vuohitilanteen sitä vaatiessa tosin.

Päivän alku oli kolea ja synkkä. Kolea siksi, että muutaman hellepäivän jälkeen pilvisyys ja tuuli saavat lämpimänkin ilman tuntumaan viileältä. Synkkä siksi, että yksi pikkukaneista oli kuollut ihan noin vain. Illemmalla palattiin kesäiseen olotilaan, mutta ilman tuskaisaa hiostavuutta jota viime päivät ovat tarjonneet. En valita.

Vietin myös saunapäivää, koska aina välillä kaikki lika pitää jynssätä ihmisen pinnasta pois. Sauna jälkeen paistoin kesäkeittiön kaasulevyllä einespaellaa,  kun vieressä kökkinyt mutteripannu alkoi kuiskia korvaani kahvin ihanuudesta.

Niinpä kiehautiin illallisen seuraksi tukevat kahvit. Joka saattaa johtaa nukkumarajoittuneisuuteen lähiaikoina.  Vaan mitäpä tuosta, yksi emokaneistamme onkin melko lailla synnyttäväisen näköisena touhunnut koko päivän. Voin siis vallan näppärästi valvoa sen edesottamuksia pidempäänkin.

Joukkotuhoaseita maailmalta: Vuohi

 

Hannibal oli hölmö. Miesrukka taivalsi yli merten ja vuorten hävittämään Roomaa elefanteilla. Elukoilla, joita ei edes ole tarkoitettu kiipeilemään ja joilla on lempeä ja rauhallinen luonne. Ja hauska kärsä. 

Minä jopa olen alkanut epäillä, ettei mokoma sotapäällikönplanttu ollut alunperinkään edes tosissaan koko hyökkäysaikeensa kanssa. Mikäli Hannibalilla olisi ollut todellinen halu hävittää Rooma, olisi hän ratsastanut sinne vuohilla - eikä ikuisesta kaupungista olisi enää kiveä kiven päällä, hulluja olisivat mahdollisesti “nuo kreikkalaiset” ja kaikkien teiden sanottaisiin vievän Karthagoon. 

Vuohi on kuin käänteinen vetypommi – ei se ihmisiä vahingoita, mutta rakennukset se tuhoaa järjestelmällisesti. Kun korjaa portin, se tulee läpi aidasta. Aidan korjaukset se rikkoo pari kertaa uudelleen, kunnes kyllästyy ja puhkaisee reiän uuteen kohtaan. Lasi on toki läpinäkyvää, varsinkin keskiverto ikkunalasi joka on tarkoitettu läpikatseltavaksi. Mutta paremmin näkee, kun työntää sarvekkaan umpiluupään ikkunasta läpi ja katselee maailmaa ilman minkäänlaista eroitinta tai rajoitinta. 

Perinteisesti uskotaan, että vuohi syö ihan mitä vaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Jos vuohi söisi kaiken, ei sille jäisi mitään, minkä päälle virtsata ja/tai kiivetä. Vuohen yleisintä ravintoa on Jonkun Toisen Ruoka. Omalle kohdalleen vuohi saa aina pahaa, mautonta ja todennäkäisesti myrkytettyä heinää, joten on varminta syödä naapurin edestä, kunnes sitten yllättää naapurin syömässä oman tonttinsa sanoinkuvaamattomia herkkuja ja onkin aika puuttua moiseen rosvouteen.

Tämän johdosta minä, allekirjoittanut kannatan ehdottomasti kaikenlaisten rypäleaseiden ja sirottelumiinojen vaihtamista taktisiin laskuvarjovuohiin. Vähäisella sijoituksella saa noin kahdenkymmenen vuohen lauman, jolla tuhoaa helposti parikin modernia kaupunkia noin viikossa. Jos näkee vielä hiukan vaivaa ja poimii mukaan kylliksi oikein ilkikurisia pukkeja, voi arvioon lisätä kolmannenkin kaupungin sekä puolitoista lähiötä ja kuihtuvan pikku  kauppalan.

Epäileväinen sotilasasiantuntija osoittaa tässä kohtaa täydellisen tietämättömyytensä mitä vuohiin tulee ja kysyy, eivätkö alueen asukkaat nousisi vastarintaan ja kukistaisi sarvekkaan pommiryppään? Eivät. Joka ikinen alueella asuva poloinen päätyy hermoromahduksen partaalle, jos yrittää epäonnekseen kontrolloida tai jopa estää päättäväistä, vapauden makuun päässyttä vuohilaumaa.  Samalla vaivalla voisi kontrolloida tulvaa kyynelkaasulla.

(Tämän pakinaisen rustasin maailmaan jo tuossa talvella, mutta ei vana tullut sitä missään julkaistua. Laitoin sen sitten tänne, jottei blogi parka kokonaan luule kuolleensa.)

Aamunaamat

Olen kovasti hihitellyt YleX -kanavan uutta mainoskampanjaa, jonka aiheena ovat uudet aamunaamat. Radion ollessa epävisuaalinen media kääntää mielikuvitukseni ajatuksen muuhun kuin kasvonpiirteisiin: aamuinen puheohjelma, jossa toimituskunta aloittaa tinttaamisenihan alusta alkaen, raportoi tuntemuksistaan ja soittaa musiikkia väliin. (Sen verran kuin kulloinkin pystyy.) Herättäisi kiinnostusta ja aivan varmasti myös kateutta.

“Hyvää huomenta, rakkaat kuuntelijat, kello on nyt nollakuusi nollanolla aamulla ja me olemme täällä juuri naksauttaneet ensimmäiset oluet auki. Paitsi Pepe, joka ehti aloittaa jo eilen illalla. Se vetelikin hirsiä tuossa käytävällä pari tuntia ja nousi viiden aikoihin laatoittamaan oikein huolella. Nyt menossa on toinen lonkero ja eiköhän Pepekin pian saada reippaana mukaan eetteriin.”

Tokihan tässä vuoden mittaan joku radiokanava taisi tehdäkin kännäilyraportin uhrautuvan toimittajansa avustuksella. Mutta tämä olisi yksittäiskokeilun sijaan ihan säännöllinen ohjelma, angstista aamupämppäämistä keskellä kaamosta – kuin Kettunen ilman huumoria ja ja paskemman kelin vallitessa.

Saunapakina

Puusaunan kunnolla lämmittäminenhän on taidetta ja taitolaji. Aluksi avataan pelti, varmistetaan ettei tulipesässä ole liiaksi tuhkaa ja aloitetaan puiden latominen sisään. Mikäli – ja kuten suotavaa olisi – polttopuuna on hyvää, kuivaa koivupuuta, kiskotaan klapeista ennen pesään laittoa sytyketuohet kauniiksi keoksi pesän eteen lattialle. Kun puut on huolellisesti ladottu sisään, tuohikäppyrät asetellaan niille varatuun koloon rakennelmassa ja niihin annetaan tulta tulitikusta.

Hetken perästä leimuaakin jo iloisia lieskoja tulipesässä. Tässä kohtaa voi pesän luukun sulkea varovasti raolleen ja jättää pesän rauhassa syttymään kunnolla niin, että kotvan kuluttua kauttaaltaan liekehtivien puiden joukkoon voi lisätä jokusen muhkean klapin. Tämä väli on oiva vaikkapa lämmitysoluen korkkaamiseen jääkaapista. 

Samalla voi hetkeksi unohtua lukaisemaan netistä jotain, kuten artikkeleita pontikankeiton kunniakkaasta historiasta nykyisin Suomena tunnetun alueen saloilla tai napsutella televisiokanavat läpi varmistaen, ettei sieltä edelleenkään tule oikein mitään katsomisen arvoista. Myöhemmin on soveliasta muista sauna.

Voidaan todeta ettei se tuli kiukaan alla ole syttynytkään, pesä on musta kuin Kelan hakemustenkäsittelijän sielu. Tässä kohtaa asetellaan puita varovasti uudelleen, jotta ilma pääsisi paremmin kiertämään rakennelman keskessä, nyhdetään uskollisella puukolla lisää tuohikäppyröitä ja sytytetään tuli uudelleen. Tässä vaiheessa kannattaa jäädä hetkeksi seuraamaan, että liekit varmasti tarttuvat puihin ja varsinainen lämmöntuotto alkaa.

Seuraavien hetkien aktiviteettina voi olla koiran rapsuttelu, mielenkiintoisen lehtiartikkelin lukaisu tai vaikkapa parin sontakärryllisen ajo pois navetasta. Lopputuloksena on kuitenkin se, että saunaan palattaessa on pesä taas sammunut oitis alkuunsa. Tungetaan sinne lisää sytykettä ja sadatellaan jonkin verran. Puita on turha enää asemoida uudelleen, niiden asento on jo optimaalinen. Saatana.

Tässä välissä kannattaa tarkastaa, että oikeinko oikeasti sitä pontikkaa on täällä keitetty ja juotukin? Onko jääkaapin oluista seuraava jo kylmennyt? Ovatko ohjelmavastaavat yhtäkkiä heränneet syytämään laatukatsottavaa kanavatolkulla? Vieläkö koiraa rapsututtaa? Mitä se journalistimplanttu oikein skrivailikaan? Ja missä hitossa on lisää tulitikkuja?

Nyt palataan saunaan ja todetaan pesän olevan taas kerran musta ja kylmähkö. Tällä kertaa tartutaan pikkukirveeseen, pilkotaan lievän murhanhimon vallassa nippu klapeja helposti syttyviksi säleiksi, jotka sullotaan voimalla pesässä jo olevien puiden joukkoon. Saman raivon lämmittämänä riuhdotaan yhä lisää tuohta irti ja törkitään sitä pesään minne vain mahtumaan saadaan. Loppusilaukseksi riivitään käsille osuvia sanomalehtiä suikaleiksi joita ujutetaan jokaiseen näkyvillä olevaan koloon pesässä. Aikaansaatuun teokseen törkitään palavia tulitikkuja, kunnes kaikki sytytettävissä oleva on sytytetty. Kekäleisiin puhallellaan. Oluthuikan jälkeen ähkäistään ja kirotaan saatanallisesti. Perse ei nouse penkistä ennen kuin Kunnolla ja Varmasti palava pesä on umpivarma fakta.

Löylyn heruttaessa hikeä ihon pintaan kehuskellaan saunakumppaneille, miten paljon parempi ja loppujen lopuksi helpompikin kunnon puusauna on kuin kaiken maailman sähkökiukaalla korvennetut lelusaunat. Eikä valehdella pii-ru-a-kaan.

Yllärikilit

Kun tulin tänään kotiin töistä, oli vuohiaitauksessa lisää asukkaita:

Aasit siltakortilla

Päätin vääntää kiukulla Amiga kakstonnisen toimintaan. Ei ihan suoraviivainen projekti. Olin jo aiemmin sullonut masiinaan IDE -levyn, jota ohjaili Catweasel -kortti sekä Commodoren oman PC -emulaattorikortin, Bridgeboardin. Ensinnä oli vaikeuksia saada käyttöjärjestelmää asennettua, kun yksi ADF -senderillä aikaansaaduista levykkeistä oli susi. Kopioinpa siis sen uudelleen. Edelleen susi. Vaihdoin korppua ja kopioin uudelleen. Edelleen susi. Sitten älysin testata imaget emulaattorilla: kas vain, minulla oli viallinen levyimage. Onneksi Amiga Forever -levyltä löytyi toimiva kappale.

Kun asennuslevykeongelmat olivat takana, kiintolevy päätti kuolla saman tien. Niin perusteellisesti, ettei järjestelmä edes suostunut näkemään sitä vilaustakaan. Siispä ruuvaamaan hylätystä retroilupeeceestä uutta tilalle. Tämä yksilö suostuikin – pitkin hampain – toimimaan ja sain järjestelmän asennettua. Työnsin myös Action Replay -kortin paikalleen prosessoriväylään, mutta en ole sitä vielä henkiin saanut. Lieköhän kortilla oleva mystinen kytkin syypää?

Tässä vaiheessa totesin, ettei mega muistia ole riittävästi yhtään mihinkään. Tai no, Gunship ja Castles toimivat kiintolevyltä, mutta miltei kaikki muu vaatii lisää muistia. Jurpinta jurpinta. Joskus rikastumisen jälkeen on siis hankittava muistikortti tai vielä mieluummin turbokortti lisämuistilla.

Päätin siis keskittyä emulaattorikorttiin. Netistä löytyi helposti oikea asennuslevyke, mutta tiedostomuotona olikin .dmg, jonka päälle ADF -sender ei ymmärrä mitään. Siispä siirtelin koko joukon tarpeellisia ohjelmia amigalle ja siirsin siellä imagen korpulle, miltei onnistuneesti: purkuohjelma uikutti jostakin kirjoitusvirheestä, mutta levyke onneksi toimi. Readmen mukaisella pikatestauksella sain selville, että kortti toimii, mutta nyt olenkin sitten jumissa. Miten pirussa minä tuolle emulle kerron, että mitä se saa käyttää kiintolevynään? Miten minä kerron sille oikeastaan yhtikäs mitään? Netin avuliaisuus on tämän asian suhteen loppunut, sillä ainoa löytämäni versio laitteen manuaalista on saksalainen.

Noh, ei kai auta muuta kuin jatkaa kiihkeää googlailua. Operaatio vaan on kovin aikaavievä, kun matkan varrella löytyy läjäpäin mielenkiintoisia amigaprojekteja.

Yllättävä lisä

Viime päivinä on ollut kaiken kaikkiaan aivan tuhottomasti kaikenlaista tapahtumaa, mutta edettäköön tärkeysjärjestyksessä. Siispä tässä postauksessa hehkuttelen sillä seikalla, että sain lopultakin Amiga kuussatasen, jollaista olen jo jokusia vuosia hiukan metsästellyt. Masiina on vieläpä kiintolevyllä varustettu versio, eli soveltuu hyvin aadeeäffien siirtoon peeceen kautta netistä korpuille. (Vielä paremmin soveltuisi se tornitettu ja turbollinen A1200, mutta kun se ei toimi. möminöö, myminää.)

Launataina kotiin raahamassani keossa oli itse Amy, pari puolitoimivaa Prof Competition joystickkiä, sarjaporttikaapeli, kolme laatikollista korppuja ja muutama alkuperäinenkin peli. Bonuksena raahautui Atari 1040 STf, jolle sillekin löytyy varmasti käyttöä sainakin jos sen TOS on pelaajalle sopivaa versiota. Paljon tavaraa jäi vielä kyydistäkin, kun autoon piti Tosi Tärkeän Retrokaman lisäksi mahduttaa kaikenkaikkiaan kolme ihmistä, kaksi koiraa, kaksi kania ja epämääräinen määrä kaikkea sellaista kamaa jota reissulla tarvitaan.

Siitä lähtien onkin iltojen ilona ollut tavaran siirtely sievältä pikkuläppärivanhukselta sarjakaapelilla Amigalle ja tietysti tulosten testaaminen pelaamalla. Päivien muinakin aikoina on kaikenlaista tapahtunut, mutta siitä sitten myöhemmin.

Dinosaurnus hölkällä

Dino Run on hauskinta pikkupelattavaa pitkään toviin. Pelin sisältö on nopeasti kuvailtu; siinä juoksutetaan dinosaurusta kohti kentä loppua. Vaikkakin itse asiassa protokana juoksee päästäkseen pakoon loppua. Maailmanloppua. Joka puolelta tipahtelee maahan meteoreja ja koko luomakunta tekee parhaansa välttyäkseen tuholta ja sukupuutolta. Sankarisauruksen pitää pysyä tuhon pääaallon edellä, poimia munia ja popsia pikkuvipeltäjiä poskeensa. Kiire tulee, etumatkaa kun ei parhaimmillaan ole kuin muutamia sekunteja.

Alkoasultaan peli on juuri sopivan vanhanaikainen. Yksiväriset pikselidinot olisivat aivan hyvin voineet tassutella Commodore kuusnelosen ruudulla silloin joskus, eikä peli muutenkaan taitaisi olla mahdottomuus kuusneballa toteutettavaksi. Tai MSX -koneilla, niiden graafista ilmaisua kun dinonjuoksu eniten taitaa muistuttaa.

- – -

Mitä taas arkielämään tulee, niin kovasti mainostavat meille Länsi-suomea. Ehkäpä tilaamme, sitten ainakin riittäisi peltopinta-ala vaikka minkälaisiin maataloustukiin, eikä työvoimasta ja rahastakaan olisi heti pulaa.